Missä olit 27.10.2024, kun Japanissa järjestettiin vaalit, jotka LDP hävisi?

Missä olit, kun LDP hävisi vaalit?

 

Tänään Japanissa järjestetään jännittävimmät parlamentin alahuoneen vaalit sitten vuoden 2009. On realistinen mahdollisuus, että hallitseva Liberaalidemokraattinen Puolue menettää enemmistön alahuoneessa. Vaikuttaa myös siltä, ettei seuraava pääministerikään välttämättä tule olemaan LDP:läinen, vaikka puolue istuisikin hallituksessa. Japanin politiikassa huomenna alkaa tavalla tai toisella uusi aiempaa epävarmempi aikakausi .

Japanin liberaalidemokraattinen puolue eli LDP on hallinnut Japanin politiikkaa lähes suvereenisti aina vuodesta 1955 alkaen. Se on syösty vallasta vain kahdesti ja vain harvoin se on edes tarvinnut parlamentin enemmistöön hallituskumppaneita viimeisen 70 vuoden aikana.

LDP:n syrjäyttämisestä on aina haaveiltu, mutta lähtökohtaisesti siihen ei oppositio ole kyennyt johtuen sen omasta yhteistyökyvyttömyydestä ja Japanin amerikkalaistyylisestä First Past the Post -vaalitapajärjestelmästä, jolla 2/3 alahuoneen paikoista valitaan.

 

Näissäkään vaaleissa LDP:n valta-aseman ei uskonut horjuvan kuin vasta aivan vaalien loppusuoralla – ja vieläkään se ei ole varmaa. Myöhemmin tänään (27.10.2024) saadaan selville se, kävivätkö ihmiset uurnilla riittävän aktiivisesti ja riittävän vihaisina.

Ensimmäinen merkki vaalien tiukkuudesta nähtiin, kun Timothy Langleyn kaltaisilta Japanin politiikan sisäpiiriläisiltä kuultiin, että LDP:n puoluetoimistot Nagatacho:lla ammottivat tyhjyyttään. Normaalisti parlamenttiehdokkaat jättävät vaalienkin aikana edes yhden avustajistaan miehittämään toimistoa puheluiden varalle. Tällä kertaa ennakkoäänestyksessä kerätty data oli oletettavasti osoittanut LDP:lle, että nyt on todellinen syy panikoida. Kaikki avustajat äiteineen, mummoineen, vaareineen ja aviopuolisotkin oli raahattava mukaan kampanjoimaan. Jos edustaja menettäisi paikkansa, niin myös avustajien työt ja poliittiset unelmat menisivät siinä samassa. Vastaavanlaista paniikkia ei aiemmissa vaaleissa ole nähty, vaikka skandaaleita on ollut ennenkin.

 

Skandaaleista puheenollen. Näiden vaalien ylivoimaisesti suurin kysymys japanilaisäänestäjien joukossa on ollut LDP:n skandaalit. Tässä ei ole varsinaisesti mitään yllättävää, koska jokaisten vaalien alla LDP:llä on jos jonkinlaisia skandaaleita kytemässä. Erona on se, että tällä kertaa niistä ei ole selvitty ehjin nahoin.

Kyseessä ovat ensimmäiset vaalit Shinzo Aben salamurhan jälkeen. Salamurhan jälkimainingeissa paljastui LDP:n ja moonilaisuutena tunnetun Yhdistymiskirkon välinen vahva vaikutussuhde. LDP:n jäsenet olivat saaneet rahoitusta sekä kampanjointi apua anti-kommunistiselta lahkolta, joka on hakenut vaikutusvaltaa ympäri maailmaa kampanjarahoituksillaan. Japanissa Yhdistymiskirkon ja LDP:n väliset suhteet löytävät alkunsa aina Shinzo Aben rakkaan isoisän ex-pääministeri Nobusuke Kishin hallintokaudesta 1950-luvun lopulla.

LDP:n asiaa ei ole auttanut, että ironisesti oikeusministeriksi lokakuun alussa nimitetty Hideki Makihara jäi kiinni vain viikko nimityksensä jälkeen siitä, ettei tämä ollut paljastanut kaikkia kytköksiään Yhdistymiskirkkoon. Tämäkään ei näytä hyvältä näin vaalien alla – etenkin kuin uusi pääministeri Ishiba oli juuri vannonut haluavansa puhdistaa LDP:n korruptiosta.

 

Vielä tämän pari vuotta vanhan skandaalin LDP olisi pystynyt selättämään. Marraskuussa 2023 kuitenkin paljastui toinen LDP:n vaalirahoitusskandaali, joka ravisutti Japania. Tällä kertaa paljastui, että Aben johtama Seiwakai-ryhmä oli jättänyt ilmoittamatta yli 600 miljoonaa jeniä ehdokkaiden keräämiä kampanjarahoituksia. Silloinen pääministeri Kishida itse ei ollut henkilökohtaisesti sotkeutunut vaalirahaskandaaliin, mutta joutui kantamaan poliittisen vastuun, koska yritti painaa asian villaisella.

Vaikka neljä ministeriä sai lähtöpassit, Kishida hajoitti LDP:n sisäiset epäviralliset faktiot ja ministerikabinetti pistettiin uusiksi, niin varsinaisia rangaistuksia ei rahoitusskandaalista jäsenille herunut. Kishida yritti vielä vanhaa hyväksi havaittua kikkaa eli luottaa kansalaisten avosydämisyyteen (=lyhyeen muistiin), mutta se ei tällä kertaa auttanut. Kishidan oli luovuttava pääministeriydestä säilyttääkseen valtansa puolueessa.

 

Lopulta syyskuussa järjestetyissä LDP:n puheenjohtajavaaleissa Kishida ei edes asettunut ehdolle, vaan päätti toimia kuninkaantekijänä seuraavan LDP:n pääministerin valinnassa. Ex-pääministerien Kishidan ja Sugan tuella pääministeriksi valittiin maltillisena pidetty Shigeru Ishiba. Ishiba oli liberaalimmalle siivelle mieluisampi vaihtoehto liian nuorelle Koizumille sekä konservatiiviselle Takaichille.

Ehdokkaana Ishiba oli luvannut olla järjestämättä pikavaaleja, mutta järjesti ne kuitenkin kutsumalla vaalit välittömästi pääministeriksi päästyään. Näin häikäilemätön peliliike ei ollut äänestäjien keskuudessa suosittua, mutta rehellisesti sanottuna, se oli ilmeisin valinta tehdä. Pääministerin kabinetti on suosionsa huipulla aina tultuaan vastavalituksi ja tavallisesti LDP on käyttänyt pikavaaleja häikäilemättömänä aseenaan.

Japanissa pääministerillä on valta hajottaa parlamentin alahuone, kuten tasavallan presidentillä oli Kekkosen Suomessa. Tämän valtaoikeuden käyttö on pikemminkin normi kuin poikkeus Japanissa.

Pikavaalien etuna on se, ettei oppositio saa aikaa liittoutua keskenään. LDP:n vaalivoiton avaimena on opposition äänten jakautuminen keskenään. Jos vaalipiirissä on 2 tai useampi järkevä ehdokas LDP:n lisäksi, niin äänet jakautuvat ja LDP tulee voittamaan vaalit, koska 2/3 osaa alahuoneen paikoista valitaan amerikkalaistyylisellä First Past the Post -periaatteella. Suurimpana puolueena LDP voittaa valtaosan vaaleista, vaikka sen äänestysluvut liikkuvat valtakunnallisesti tavallisesti 28-35 % hujakoilla.

Opposition järjestäytyessä puolueet voivat sopia siitä, mihin vaalialueelle mikäkin puolue asettaa ehdokkaansa. Annetaan toiselle puolueelle yksinoikeus ehdokkaaseen vaalipiirissä, jossa näillä on vahvin ehdokas ja vastapalveluksena nämä eivät aseta omaa ehdokastaan sitten toisen puolueen paikkakunnalle. Pikavaalit voi kuitenkin määrätä järjestettäväksi alle kuukaudessa, joten varsinaista suunnitteluaikaa ei oppositiolle jäänyt, koska vaalit järjestettiin 27 päivää myöhemmin.

 

Pari viikkoa ennen vaaleja vielä näytti siltä, että edes tuplaskandaalien höykyttämänä LDP ei häviäisi vaaleja, koska oppositio ei onnistunut luomaan minkäänlaista yhteistyötä. Monissa ennusteissa toki povattiin hallituspuolueiden 50 paikan menettämisestä, mikä veisi nämä juuri 233 ehdokkaan enemmistön alapuolelle. Itse suhtauduin maltillisella varauksella tällaisiin ennusteisiin. Tämä olisi kuitenkin vaatinut mielipidemittausten mukaista äänestysaktiivisuutta, mikä Japanissa ei ole taattua.

 

LDP:n vaaleja toki varjosti muutama yksittäinen seikka. LDP:n puheenjohtajavaalit syyskuussa hävinnyt Sanae Takaichi kieltäytyi julkisesti Ishiban antamasta positiosta puolueen sisällä ja ilmaisi, ettei pitänyt siitä, miten LDP:n puheenjohtajavaalit hoidettiin. Tämän monet poliittiset kommentoijat ovat nähneet aikeena kyseenalaistaa puolueenjohto puolueen sisäpuolelta. Takaichia varmasti myös häiritsi, miten skandaaleissa ryvennyt entinen Abe-faktio (Seiwakai-ryhmä) oli asetettu sivuun puolueen johtopaikoilta.

Todellisuudessa tämä oli Takaichilta mahtava poliittinen manööveri. Ishiban kabinetti oli tuomittu epäonnistumaan riippumatta vaalien menestyksestä. Ishiballa itsellään ei ole suurta kannattajakuntaa LDP:n edustajiston sisällä ja hän on riippuvainen Suga-Kishida-Moriyama -klikin myötämielisyydestä. Kabinetin ulkopuolelle jäämisessä Takaichi mahdollisti vaikutusvaltansa kasvattamisen, kun vaalien jälkeen mietitään LDP:n johtoa ja seuraavaa puolueen puheenjohtajaa.

LDP:n tilannetta ei parantanut se, että Shigeru Ishiba oli luvannut äänestäjille ja oppositiolle olla järjestämättä pikavaaleja. Ishiba myös lupasi antaa rangaistuksia vaalirahaskandaaliin sotkeutuneille edustajille. Tämä joutui kuitenkin pettämään molemmat lupauksensa, koska entisen Abe-faktion poliittinen valta on liian suuri puolueen sisällä, jotta näitä voisi todella rangaista de-facto hajottamatta LDP:tä.

Rangaistukseksi skandaalissa kylpeneille edustajille Ishiba asetti, etteivät nämä saa puolueen virallista tukea eikä heitä voi valita suhteellisen vaalitavan listoilta, joilta 1/3 osaa alahuoneen edustajista valitaan. Rangaistuksena tämä on ihan järkeenkäypä, jos oletuksena on, että vaalirahaskandaaleihin sortuvien ehdokkaiden asettaminen ylipäätään ehdolle on yhtä normaali käytäntö Japanissa kuin Keskusta puolueessa.

Shigeru Ishiban merkittävä suosio tavallisen kansan keskuudessa on perustunut pitkälti tämän suorapuheisuuteen, korruptiovastaisuuteen ja miehen avoimeen LDP-kritiikkiin. Se, ettei valtaan päästyään Ishiba vastustanut korruptiota oman puolueensa sisällä, vie uskottavuutta tältä puolueen omalta maverick-hahmolta.

Vaalirahaskandaalista erityisesti kärsi myös LDP:n hallituskumppani Koumeitou. Koko puolueen nimi ja alkuperäinen pointti oli tuoda politiikkaan läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä. Näiden vaalien alla kuitenkin näkyi, ettei Komeitou haastanut omilla ehdokkaillaan LDP:n vaalirahaskandaalissa kylpeneitä ehdokkaita. Ehdokasvaalipiireistä sopiminen on normaali LDP:n ja Komeitoun välinen järjestely, mutta se nousi kyseenalaisemmaksi nyt, kun osa LDP:n ehdokkaista on todettu läpinäkyvyyden ja rehellisyyden vihollisiksi.

Komeitousta vielä joskus puhun vähän tarkemmin. Buddhalaisen Soka Gakkai -ryhmän poliittinen kädenvarsi on nykyisin LDP:n vakio hallituskumppani, vaikka puoleiden välillä oleva poliittinen kuilu on joissain asioissa valtava. Komeitoun kannattajakunta on tavallisesti seurannut Soka Gakkain ohjeita ketä tulee äänestää – eli äänestävät LDP:tä LDP-alueilla ja Koumeitouta näiden vaalipiireissä.

Osa Komeitoun normaalisti äärimmäisen kuuliaisista kannattajista saattaa olla tavallista epämotivoituneempi äänestämään tai ainakin jättää äänestämättä näissä vaalipiireissä LDP:n ehdokasta, mikä voi ratkaista vaalit paikoitellen opposition hyväksi.

Myös LDP:n päämajaan kohdistettu molotov cocktail -hyökkäys puhutti ihmisiä mediassa. Tapaus ei varsinaisesti toiminut LDP:tä vastaan tai sen puolesta eikä hyökkääjän motiiveja vielä tunneta. Hyökkääjän isä kuitenkin paljasti mediassa, että poika oli kriittinen Japanin vaalijärjestelmää kohtaan ja oli ydinvoimaa vastustava aktivisti.

 

Vielä viikko sitten olisin sanonut, että LDP ja sen hallituskumppani Koumeitou ovat kaikesta huolimatta säilyttämässä niukan enemmistön ja sekin olisi ollut historiallinen tilanne, koska hallituspohja olisi todennäköisesti ollut liian heikko sellaisenaan ja nämä olisivat tarvinneet kolmannen apupuolueen – kenties LDP:n kanssa hallitukseen vastahakoisuuttaan julistaneen konservatiivipuolue Ishin no Kai:n. Pahimmassa tapauksessa DPFP:n tai jopa pääoppositiopuolue CDPJ:n, joka juuri valitsi puheenjohtajakseen ex-pääministeri Nodan.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun varsinaisen kuolin iskun LDP:n vaalitulokselle toimitti Japanin kommunistisen puolueen puoluelehti Akahata. Vaaliviikolla 23.10.2024 Akahata paljasti, että LDP oli puheistaan huolimatta rahoittanut korruptiossa kylpeneiden parlamenttiehdokkaiden alueita 20 miljoonalla jenillä. Tieto nopeasti levisi mediassa ja LDP johto joutui myöntämään asian todeksi, vaikka vakuutti, etteivät rahat ole suunnattu kampanjarahoituksina vaalirahakohun ehdokkaille vaan heidän alueosastoillensa. Selitys, joka julkisuudessa kaikui kuuroille korville.

Ishiba eikä Kishida kumpikaan ole varsinaisesti syypäänä näihin skandaaleihin ja todellisten rangaistusten laittaminen olisi mahdollisesti johtanut puolueen sisäiseen hajoamiseen. Japanissa puolueet hajoavat tuon tuosta ja useimmat nykyisetkin oppositiopuolueet ovat pääasiallisesti aikanaan LDP:stä karanneiden jäsenten muodostamia ryhmiä – tällä kertaa erona olisi se, ettei LDP:llä olisi vaalien jälkeen varaa uusiin loikkareihin.

 

Japani ja LDP vaalien jälkeen

Vaikka oletettavana on, että LDP tulee menettämään paikkojaan, niin heidän pelastuksekseen saattaa koitua hajanainen oppositio ja hyvien oppositio ehdokkaiden puute. Yksittäiset ehdokkaat saattavat voittaa LDP:n paikallisvaaleissa, mutta se vaatii vahvan ehdokkaan, koska juuri millään oppositiopuolueella ei ole omasta takaa kannatusta. Eli toisin kuin Suomessa, niin monesti äänestetään puolueen sijaan ehdokasta – ja se myös käy paremmin järkeen Japanin vaalitavan vuoksi.

Oman kokemukseni mukaan Japanissa kansa tuntee jopa suomalaisia huonommin poliittiset puolueet. Ei ole pahasti liioitteltu sanoa, että osa nuorista ei edes osaisi edes nimetä muita puolueita kuin LDP:n. Oppositio ei ole suosittua ja LDP:llä on sentään omat maaseudun kannattajansa, jotka se on järjestänyt vuosikymmenten ruohonjuuritason organisoinnilla ja erilaisilla paikallisyritysten ja vaikuttajien kanssa tehdyillä lehmänkaupoilla.

Toki muitakin päivää polttavia kysymyksiä on Japanissa. Pitkään jatkunut poikkeuksellisen heikko jenin kurssi on ajanut japanilaisyrityksiä monenlaisiin eri ongelmiin. Yhdessä covid-ajan lainojen takaisinmaksun, palvelualalla olevan työvoiman puutteen ja inflaation kanssa heikko jeni ovat ajaneet räjähdysmäisesti pieniä ja keskisuuria yrityksiä konkurssiin. Tämäkin varmasti vaikuttaa vahvasti monien ihmisten äänestämiseen.

Jos LDP ja Koumeitou todella menettävät tänään enemmistön, on edessä poliittinen kaaos vailla vertaansa. Tilanne on hyvin erilainen kuin 2009 LDP:n hävittyä vaalit. LDP:n sisäinen yhtenäisyys on lopullisesti kateissa ja puolueen isointa ryhmää Seiwakai:ta riivanneet Yhdistymiskirkko- ja vaalirahaskandaalit eivät ole kadonneet mihinkään.

Vaikka LDP ”voittaisikin” vaalit eli säilyttäisi Koumeitoun kanssa niukan enemmistön, niin edessä olisi muutosten aalto politiikassa. Oppositiolla olisi aiempaa vahvempi ääni ja LDP joutuisi todennäköisesti silti hakemaan tukea vielä yhdeltä oppositiopuolueelta saadakseen selkeämmän enemmistön.

Ongelmaksi LDP:lle joka tapauksessa tulee se, että näille tulee huomattavia ongelmia viedä läpi lakeja valiokunnissa sekä parlamentissa. LDP on aiemmin pystynyt enemmistöllä ja valiokuntien puheenjohtajuuksilla viemään lait sutjakasti läpi valiokunnassa kuin valiokunnassa. Nyt uhkana on, että LDP joutuu oikeasti käymään valiokunnissa neuvotteluja ja olemaan riippuvainen sekä Koumeitoun jäsenien, että todennäköisesti myös opposition edustajien tuesta. LDP ei ole tottunut vastaavanlaisiin hankaluuksiin. Silloinkin kun hankaluuksia on nähty oman puolueen jäsenten kapinoidessa, niin pääministeri on joko joutunut eroamaan tai kutsunut uudet vaalit, kuten pääministeri Junichirou Koizumi Postiuudistuksensa kanssa 2005.

Suomessakin on nähty, miten hallitus on ongelmissa ja haluaa välttää lainsäädännössä sosiaali- ja terveysvaliokunnan käyttöä esimerkiksi alkoholilainsäädännön tai jopa sairaaloita koskevan lainsäädännön kanssa. Tämä johtuu siitä, et valiokunnassa puheenjohtajana on Krista Kiuru ja valiokunnan jäsenenä hallituksenkin riveistä löytyy toinen hauskanrakastaja Päivi Räsänen.

Japanissakin valiokuntien puheenjohtajien paikat ovat politiikassa erittäin tärkeitä ja tavallisesti LDP on dominoinut ne mielivaltaisesti. Ellei LDP säilytä enemmistöään, niin tämä tulee muuttumaan. Saadakseen valiokunnat alaisuuteensa LDP saattaa joutua luvata mahdollisille uusille hallituskumppaneille kuun ja tähdet taivaalta, minkä oppositiokin tietää. Ishin no Kai on jo etukäteen kieltäytynyt LDP:n kanssa hallitukseen kuulumisesta, koska tietää sen nostavan näiden markkina-arvoa.

 

 Vaalien tulos? LDP tuskin ulos.

Nähtäväksi jää näemmekö taas Murayama-kabinetin kaltaisen ratkaisun, jossa LDP antaisi jopa pääministeriyden hallituskumppanilleen palkkioksi näiden tuesta. Suurimman puolueen ei tarvitse olla pääministeripuolue, vaikka se yleistä on ollutkin. Näitä keskusteluja käydään tällä hetkellä varmasti LDP:n ja muiden puolueiden sisällä.

On varsin epätodennäköistä, että LDP jäisi kokonaan hallituksen ulkopuolelle. 1993 Hosokawan ja 1994 Hatan kabinetit ovat erinomainen osoitus siitä, ettei suurkoalitiopolitiikalla ole tulevaisuutta ja missään tapauksessa pääoppositipuolue CDPJ (Japanin perustuslaillinen demokraattinen puolue) ei tule saavuttamaan vuoden 2009 DPJ:n (Japanin demokraattinen puolue) kaltaista jytkyä.

Kuitenkin epävarmuuden aika on saapunut Japanin politiikkaan ja on mahdollista, että se on tullut jäädäkseen. LDP on syvemmällä suossa kuin se on ollut pitkään aikaan. Jää nähtäväksi pystyvätkö sen nykyiset jäsenet kampeamaan sen pois sieltä. Taitavia poliitikkoja LDP:ssä riittää, mutta kuten usein olen sanonut, niin on pikemminkin ihme, että LDP:n kaltainen organisaatio on pysynyt näinkin pitkään pystyssä.

Toisaalta tätä selittää se, että Japanin oppositio on kerta toisensa jälkeen osoittanut perustavanlaatuisen kykenemättömyytensä harjoittaa politiikkaa, joten LDP:lle on näidenkin vaalien jälkeen vaikea nähdä realistista korvaajaa. Se, että 82-vuotias varjokenraalina tunnettu Ichiro Ozawa yhä häärii suurimman oppositiopuolueen kakkosmiehenä ja puoluetta johtaa LDP:läisestä lähinnä solmionsa värillä eroava ex-pääministeri Noda, ei lupaa hyvää opposition menestykselle tulevaisuudessa.

 

Joka tapauksessa Japanissa alkaa aiempaa epävarmempi aikakausi politiikassa. Japanin ongelmat vain vaikeutuvat talous-, ulko-, turvallisuus- ja sisäpoliittisesti vuosi vuodelta. Uusia päättäjiä tarvitaan tuomaan muutosta status quo -politiikkaan, jota niin moni LDP:läinen on halunnut ajaa aina 90-luvun lamasta alkaen. 

Japania on totuttu hallitsemaan LDP:n rautaisella otteella, eikä usean puolueen hallituksille ole vahvoja perinteitä sodan jälkeisen Japanin historiassa. Moni saattaa lukea tämän tekstin vasta vaalituloksen selvittyä, mutta on vaikea nähdä, että mikään tulos muuttaisi sitä tosiasiaa, että Japani siirtyy poliittisesti uuteen aikakauteen, jossa poliittinen päätöksenteko muuttuu aiempaa hankalammaksi. Monipuoluejärjestemissä on paljon hyvää ja ne ovat  tervetullut tuulahdus Japaniinkin, mutta kasvukivuilta tuskin vältytään.

 

Japanissa on ennenkin nähty, miten skandaalit kaatavat pääministereitä. Recruit-skandaali kaatoi Takeshitan hallituksen, Tanaka kaatui maakauppoihinsa ja nyt jää nähtäväksi voivatko LDP:n loputtomat skandaalit oikeasti kaataa erään modernin historian menestyneimmistä poliittisista puolueista.

 

Ainiin ja se tulosennuste? Kohtahan se selviää, joten turha mennä arvailemaan. Numeraalisilla tuloksilla tuskin tulee olemaan merkitystä, koska näyttää siltä, ettei LDP tule pitämään enemmistöään - ja vaikka pitäisi se olisi liian niukka välttämään koalitioratkaisua. 

Jos Japanin politiikka ja yhteiskunta kiinnostaa, niin seuraahan youtube-kanavaani, jonne postailen lisää jatkossa.

Animesovitukset epäonnistuvat jo esituotantovaiheessa

Visual novelleja, ranobeja, mangaa ja pelejä sovittaessa animeksi epäonnistutaan narratiivisella tasolla lähes aina. Kritiikkini on kiistatta lähtöisin länsimaalaisnäkökulmasta, mutta saman kritiikin kaiku kuuluu myös Japanista. Tarvitseeko animesovitusten oikeisti olla näin huonoja?

Enemmän animea katsoneille on itsestäänselvää etteivät kaikki kausianimet ole mitään intohimoprojekteja. Kaikista suurimmissa ongelmissa tuppaavat olemaan "mainos-animet" eli alkuperäisteoksen promoamiseksi tehdyt animesarjat. Blogauksen tarkoitus on pohtia, miksei fanin, tekijän tai tuotantokomiteoiden näkökulmasta animesovitukselle ole hyväksyttävä tai edes tarpeellinen tekosyy olla vain huonompi versio alkuperäisestä. Tutustutaan myös siihen mikseivät peli/VN -sovituksissa usein nähdyt rakenteelliset ongelmat ole mitään Rossiterin-McLaughlinin -ilmiön kaltaisia väistämättömiä luonnonlakeja, vaan ihan ylitettävissä olevia hidastustöyssyjä.

Trigger Warning / Disclaimer: Yleistykset ovat pakollisia, jottei teksti rönsyilisi liikaa. Yhtä oikeaa mallia ei ole, eikä yksi malli ole absoluuttisen huono. Jos siitä tulee parempi mieli, niin voi kuvitella jokaisen virkkeen perässä olevan piste-, huuto-, tai kysymysmerkin olevan väitteen nyansseja selittävä pykälä. Yritän mahdollisimman tehokkaasti olla haukkumatta mitään lempiteostasi nimeltä, joten sisällön pitäisi pääosin wholesome, lukuturvallinen ja inklusiivinen kokemus. Itsekin rakastan joitain kehnoja animesovituksia, mutta rakastaisin niitä vielä enemmän, jos ne olisi tehty paremmin.

0. Huonot sovitukset

Huonona sovituksena pidän sellaista animea, jossa on selkeitä ongelmia mediasta toiseen siirtymisessä. Tämä voi ilmentyä esimerkiksi käsikirjoituksen, storyboardien, värien, designien ja muiden suorana kopiointina animeformaattiin, jossa ne eivät toimi yhtä hyvin kuin alkuperäisessä muodossaan. Esimerkiksi monet Visual Novel -sovitukset voivat tuntua paikoillaan junnaavilta kokoelmilta "viikon poju/tyty" jaksoja sen sijaan, että pääjuoni tai hahmosuhteet etenisivät. Sovituksen tekijöillä olisi hyvä olla selkeä näkemys siihen mitä ja miten asiat kerrotaan, kun sovitettavana on monireittinen 60-100h pitkä peli. Ongelman laajuudesta kertoo, että Higurashi no naku koro ni on niitä harvoja VN-animeita, jossa tämä ongelma on yritetty ratkaista hatunnoston arvoisella toteutuksella.

Tyypilliseksi ongelmaksi printtimediasta audiovisuaaliseen siirtymisessä muodostuu keskustelukohtausten kuvaaminen. Kirjat ja VN:t voivat helposti käyttää useiden kymmenien minuuttien edestä aikaa yhden hahmonkehitykselle tärkeänkeskustelun läpiviemiseen, mutta animen aikarajoitteet sallivat tämän vain harvoin. Yleensä audiovisuaalinen media pyrkii ratkaisemaan tämän esimerkiksi visuaalisella kuvakerronnalla. Elokuvissa käytetään elokuvauksen eli cinematografian keinoja (esim. kuvasommitelmia, kuvakulmia, ääniefektejä, kameran liikettä ja monia muita poppakonsteja) välittämään yksinkertaisia tunteita katsojan alitajuntaan. Eli tarkoitus on hyödyntää oman mediaformaatin vahvuuksia!

Se mikä toimii kirjassa, pelissä tai VN:ssä, ei välttämättä transitioidu ongelmitta animeksi. Dialogipainotteisten VN-pelien animesovitukset ovat yleensä käsikirjoitukseltaan jopa alkuperäisteosksiaan pinnallisempia. Haaremi VN:ien alkuperäisteosten on harvoin tarkoituskaan olla ehdolla Akutagawa-palkinnon saajiksi, mutta todellinen helvetti pääsee valloilleen kun animesovitus päättää vielä leikata pois 90% dialogista. On käsittämätön idea olettaa, että animesta tulee onnistunut, jos se vain yrittää olla pikakelattu klooni alkuperäisteoksesta. Jos alkuperäisteos halutaan säilyttää sellaisenaan, jaksot tulevat helposti täyteen pitkiä "puhuvat päät" -kohtauksia, jossa yritetään tiivistää 30min keskustelu kymmenesosaan originaalista.

 Hyvällä hahmoanimaatiolla voidaan tehdä staattisestakin kohtauksesta ihan kiva. Jos hahmot ilmeilevät ja liikkuvat, niin onnistutaan välttämään "puhuvat päät" efektit tehokkaasti, kuten yllä olevassa klipissä. Kivemmalla taustalla ja kuvakompositioilla olisi varmasti saatu vielä enemmän irti.

Lopputuloksena käsissämme on epäonnistunut kompromissi. Liukuhihnoilla tuotetuissa animeversiossa ei hyödytä kirjojen tai VN:ien pitkistä dialogipätkistä eikä yleensä edes audiovisuaalisen viihteen "Show, don't tell" -periaatteesta. Vähintä, mitä animesovitusten pitäisi yrittää, olisi paikata puuttuvaa dialogia esimerkiksi kuvakulmien, värien, hahmoanimaation ja kuvakerronnan avulla. Ongelmana ei välttämättä edes ole, etteivätkö vuorosanat itsessään voisi siirtyä mediasta toiseen, mutta paikoillaan seisovat hahmot ovat visuaalisesti tylsä näky, minkä katsoja voi yhtä hyvin saada mangasta tai VN:stä.

ABSTRACT: Pääasiallinen argumenttini on: useimmiten animesovituksessa käytetty alkuperäisteoksen suora kopiointi johtuu pikemmin animen tekijöiden pätemättömyydestä kuin japanilaisen työetiketin absoluuttisista ja muuttumattomista säännöistä. Toinen väitteeni on, että alkuperäisteoksesta eroava muunnelma on suoraa kopiota parempi ja siksi on teoksen omistajien etujen mukaista muokata teosta sopivammaksi animeformaattia varten.

1. Myytti puumajakulttuurista ja japanilaisten joustamattomuudesta 

Useimmille pamahtaa heti mieleen ajatus kunnioituksen ja sääntöyhteiskunnan päämajasta - Japanista, jossa on kyselemättä noudatettava mangakan tai pukuherrayhtiön kaikkia toiveita. Japanilaisen käytösetiketin ja yrityskulttuurin uskotaan olevan ainakin 1000 vuotta vanhaa ja niin joustamatonta, ettei yksikään teos edes voi toivoa muuttavansa pienintä paneelin kuvakulmaa mangasta. Tämä saattaa joskus pitää paikkansa, mutta kuten kaikki tietävät, niin Japanista löytyy myös Hayao Miyazakin kaltaisia supersankareita, jotka tekevät juuri niin kuin itse haluavat.

On väärinkäsitys ja turha karikatyyri väittää, että Japanista ei löydy joustavuutta näidenkin asioiden suhteen. Ideoiden läpivienti japanilaisyrityksessä vaatii sekä hyvää neuvottelutaitoa tuottajilta että kovaa tekemisen meininkiä ohjaajilta. Animen raamattu Shirobakokin opetti meille: useimmat alkuperäisteoksen tekijöistäkin ovat valmiita myöntämään taiteellisia vapauksia, jos saadaan riittävät vakuudet homman toimimiselle. Tuottajien ja ohjaajien tulee baari-illoissa vakuuttaa muu tuotantokomitea omien päätöstensä voimasta, aivan kuten tavallisessa japanilaisyrityksessäkin tehdään kun halutaan viedä omia ideoita läpi. Japanissa tarvitaan lähes aina yksimielisyys päätöstentekoon ja se ei synny yksistään hyvällä idealla vaan tarvitaan myös sosiaalisia vuorovaikutustaitoja.

Animesovituksen jatkokausi on peruttu, jos tekijät eivät omaa hyviä vuorovaikutustaitoja ja taloudellista älykkyyttä

Pitää paikkansa ettei moni taiteilija katso innolla teoksensa muokkautuvan suuntaan, josta sitä hädin tuskin enää tunnistaa omakseen. Teoksen kopiointi ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen ratkaisu eikä tekijöiden tarvitse aina olla samaa mieltä lopputuloksesta. On hyvä muistaa, ettei Stephen Kingkään tunnetusti pitänyt Stanley Kubrickin Hohto-adaptaatiosta, joka on yleisesti rakastettu klassikko. Ylipäätään mangakoiden halua ja mahdollisuuksia vaikuttaa teokseen ei pidä ylikorostaa, sillä jo muinaisista päivistä alkaen animentekijät ovat rikkoneet tämän pyhänä pidetyn "gensakushan" toiveita.

Esimerkiksi mangaka Rumiko Takahashi tunnetaan hänen kiihkeästä vihastaan ohjaajalegenda Mamoru Oshiita kohtaan. Mies meni enempiä lupia kyselemättä muokkaamaan Urusei Yatsurasta jatkuvasti mangaa miellyttävämmän ja taiteellisesti lahjakkaamman teoksen. Parivaljakon muutenkin riitainen yhteistyö kariutui lopullisesti, kun Oshii ohjasi Urusei Yatsura 2. leffan Beautiful Dreamerin, joka käytännössä oli paitsi aivan eri teos myös eräänlainen haistattelu Takahashin mangalle. Myös esimerkiksi Rose of Versaillesin piirrellyt Riyoko Ikeda on tunnettu yhteistyökyvyttömyydestään, niin länsijulkaisujen kuin animesovitustenkin suhteen. Auteur-ohjaaja Osamu Dezaki loihti Rose of Versaillesin mangasta visuaalisesti erilaisen ja upean kokemuksen hyödyntäen värejä, kontrastia ja sommitelmia. Siis oman näkemyksensä pystyy viemään läpi, vaikka toisen osapuolen kanssa työskentely olisikin vaikeaa.

On totta, että Japanissa alkuperäisteoksen tekijällä on useimmiten länsimaalaisia kolleegoitaan suurempi oikeus vaikuttaa teokseen ja sen sovituksiin. Tätä mangakoiden, ranobekoiden, kustannuslaitosten ja pelifirmojen halua puuttua asioihin on kuitenkin ylikorostettu jo historiallisiin mittasuhteisiin. Japanilainen yrityspolitiikka perustuu hyvien sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Jo ammoisista ajoista alkaen elokuva-alalla ohjaajat taistelivat itselleen oikeudet taiteelliseen luovuuteen sovituksia väsätessä. Esimerkiksi Japanin elokuvateollisuudessa Takeshi Kitanon, Akira Kurosawan ja Shohei Imamuran kaltaiset mestariohjaajat onnistuivat selittämään kirjailijoille, ettei paras tapa translitteroida kirjaa elokuvaksi ole 'sanasta sanaan' -menetelmä. Hyvä tulkinta vaatii tekijöitä huomioimaan, miten pystyy optimaalisesti tuoda esiin kunkin mediamuodon parhaat puolet. Stanley Kubric sanoi aikoinaan Kellopeli Appelssiinia suunnitellessaan, ettei halua tehdä vain "laimennettua ja leikattua versiota kirjasta".

Kuten aiemmin sanoin, japanilaisessa yhteiskunnassa yritysasiat joudutaan ratkaisemaan hyvillä neuvottelutaidoilla. Tuottajien on tarkoituskin luoda läheiset välit julkaisuyhtiöihin, jotta he kuuntelisivat myös animentekijöiden toiveita. Jos ollaan kavereita, niin voidaan helpommin selittää omia näkökulmia ilman, että toinen osapuoli ampuu niitä alas jatkuvasti. On molempien neuvottelijoiden intresseissä, että anime tuottaa rahaa eli että sovituksesta saada mahdollisimman hyvin tehty mainos alkuperäisteokselle. On absurdia olettaa, etteivät animetuottajat ja -käsikirjoittajat saisi neuvoteltua itselleen näitä samoja vapauksia, koska edellä mainittujen sooloilujen ohella esimerkkejä löytyy runsaasti.

Tältä näyttää titaanien manga suurimman osan ajasta. Alla olevasta hyperlinkistä löytyy vertailuksi parhaita pätkiä animesta.

 Toisin sanoen gensakusha-sama-dono-pyonien joustamattomuuden tai oikkujen pelkääminen ei ole koko totuus Japanista ja sen taiteilijoista. Päinvastaista näkökulmaa edustaa Shingeki no Kyojinin mangaka Hajime Isayama, joka haastatteluissa ja twitterissään on maininnut olevansa vain iloinen, kun hänen juonellisesti sekavaa ja toisinaan visuaalisesti haparoivaa mangaansa on paranneltu animessa. Mies ei ainoastaan hyväksy muutoksia vaan jopa toivoo niitä. 

You're Under Arrestin eli tuttavallisemmin poliisirouvien manga-, peli- ja animeversio eivät seuraa toisiaan juuri lainkaan, mikä tarjoaa faneille aina uutta koettavaa. Miten on mahdollista, että poliisirouvien tapauksessa oli mahdollista käsikirjoittaa 4+50+50+13 jaksoa timanttista materiaalia, vaikka suurin osa aineistosta oli anime originaalia!?

2. KyoAni - huonoista VN:istä hyviin ranobesovituksiin

 On vain kohtuullista kysyä, millaisia hyvät animesovitukset voisivat olla. Tietenkään ei ole vain yhtä ainoaa ratkaisukaavaa (en sitä väitäkään rakas Valtteri), mutta on jo olemassa olevia onnistuneita kokeiluja ja esimerkkejä, joista voi ottaa mallia

Kaikista parhaiten animessa vapauksia ottavat yleensä 4-koma eli neliruutumangaan perustuvat animeversiot. K-On!, Lucky Star, Mikakunin de Shinkoukei sekä moni muu alkuperäisteos on vain hädintuskin tunnistettavissa sovituksesta. Näiden teosten taakse laitettuun taiteelliseen luovuuteen suhtaudutaan itsestäänselvyytenä, "koska eihän nyt 4-koma mangaa voi sovittaa animeksi sellaisenaan". Aivan, ja nyt tämä ajatusmalli pitäisi siirtää kaikkiin muihinkin sovitettaviin medioihin. Yleensä mangasovitukset on animessa onnistuttu toteuttamaan paljon pelejä paremmin, pitkälti johtuen medioiden yhteisestä historiasta ja formaattien samankaltaisuudesta. 

On lähes valitettavaa, miten Kyoto Animation nousee nykyisin lähes jokaisessa "hyvin tehty anime" keskustelussa esiin tiennäyttäjänä muulle teollisuudelle. Niin myös tässä. Edellä mainitut K-On! ja Lucky Star ovat esimerkiksi KyoAnin kädenjälkeä, minkä lisäksi vaikkapa Clannad After Story, Kobayashi-san chi no Maid Dragon ja Hyouka edustavat studion onnistunutta sovitustuotantoa.

Eikä edes KyoAni onnistu aina sovituksissaan. Koe no Katachi -elokuva osoitti, ettei kovasta yrityksestä huolimatta voi aina onnistua. Tosin tämä hieman epäonnistunutkin sovitus yritti tyypillistä fiksummin tiivistää liian pitkän mangan elokuvan lyhyeen aikarajaan. Tutun ja turvallisen "pikakelataan koko tarina" -metodin sijaan elokuva yritti muokata kohtausten kronologista järjestystä ja luoda uudenlaisen kokonaisuuden. Elokuva ei ollut missään nimessä huono, muttei aivan saavuttanut hakemaansa lopputulosta. Silti on helppo nähdä, miten tyypillinen animesovitus olisi sössinyt tämän abysmaalisesti.

KyoAni ja sen Key-sovitukset olivat animeharrastukseni alkumetreillä ne kaikista pelottavimmat teokset. Teokset kuten Kanon, Clannad ja Air tuntuivat jo aikanaan kertakaikkisen pitkäveteisiltä, mihin syynä saattoi olla nuori ikäni tai sitten puhtaasti se sama ongelma kuin muuallakin eli VN-animen huono sovittaminen. Yleisesti hyvinä pidettyjen VN-animeiden etsiminen tuntuu niin vaikealta touhulta, että on tilastollisesti turvallista olettaa jo ennakkoon kaikkien olevan joko pinnallisia tai rakenteellisesti ongelmallisia. Silloinkin kun ne ovat hyviä, se johtuu useammin pelin tarjoamasta settingistä ja käsikirjoituksesta kuin animen omista vahvuuksista.

En siis ole katsonut KyoAnin alkuvuosien VN-animeista kovinkaan montaa, mutta aikanaan esimerkiksi Clannadin ykköskausi tuntui lähes perinteisen kömpelöltä VN-sovitukselta. Vaikka kohtauksesta toiseen ei aina siirrytäkkään VN:mäisen tökerösti, niin sarja koostuu turhauttavista leikkaa & liimaa -metodilla hankituista paloista jok'ikisen tytön omaa juonireittiä. Näin toteutetuissa VN animeissa on turha edes toivoa juonellista koheesiota. Vuosia myöhemmin katsomassani After Storyn animessa juonenkuljetus ja tarinan syvällisyys tuntuivat jo aivan liian sulavilta pelianimeksi. Oli ihan varmistettava, ettei kyseessä ollut mikään originaalikäsikirjoitus. Visuaalisesti hieno Clannad ja esimerkiksi Grisaia no Kajitsu onnistuvat molemmat välttämään paikallaan junnaamisen, vaikka kumpikin (lähdeteokselle uskollisesti) yrittää samanaikaisesti läpikäydä useiden tyttöjen juonireittejä.

 Grisaia tuntuu seuraavan uskollisesti VN:ää sekä käsikirjoituksessa että storyboardissa. Animesovitukseen on kuitenkin lisätty kiva määrä hahmoanimaatiota ja luovuutta. Kohtauksista välillä oikein näkee VN-ruudun mielessään.

VN-sovitukset ovat onneksi siirtyneet KyoAnilla historiaan, sillä studio on erityisesti 2010-luvulla alkanut "kilpailuttamaan" teoksia uusia animeitaan varten. Kilpailujen kautta hankitaan KyoAnille suorat oikeudet muokata alkuperäiskässäriä ilman ulkoisten tuotantoyhtiöiden kanssa neuvottelua. Violet Evergarden, Chuunibyou, Free ja Kyoukai no Kanata edustavat esimerkiksi tätä kategoriaa. Oli sarjoista mitä mieltä tahansa, niin kyllä jokainen tuntuu rakenteellisesti freesimmältä kuin yksikään uusi kausittainen VN-anime, jotka tuppaavat olemaan niitä suoraviivaisia tiivistelmä dia-showeja 60-tuntisista peleistä.

3. Ongelmana on osaajien puute

Ei ole mikään valtiosalaisuus, että animea tuottavat hikky-nörtit haluavat pääasiassa piirtää piirrettyjä söpöistä pojuista/tytöistä. Hikkyily saattaa olla hyväksyttävää animaattorin ja taustataiteilijan osalta, mutta ajatus toimii huonommin puhuttaessa tuottajan tai edes käsikirjoittajan roolista. Animessa osaamattomuus niin sovittamisen kuin kaiken muunkin suhteen on ilman muuta ollut osa teollisuutta jo ammoisista ajoista asti. Jo Jomon-kaudella itse Osamu Tezuka keksi, miten omista eeppisistä mangoista saatiin keskinkertaisen näköistä terebi-mangaa, kuten viisaampi sukupolvi niitä osuvasti kutsuikin. Kasarilla ja ysärillä harrastettiin paljon 100 pokkaristen mangojen sovittamista 1-3 jaksoisiksi OVA-pätkiksi, mikä ei sekään ole solidien juonien kannalta se paras idea ikinä.

On myönnettävä animen harvemmin olevan juonellisesti hyvin skriptattua viihdettä. Se on hahmovetoinen mediaformaatti, jossa hahmomarkkinointi on kaiken A ja O. Deittisimulaattoreissa ja VN:issä asian laita on monesti samoin, mutta animessa dialogilla on näitä pienempi rooli hahmokäsikirjoituksessa. Animet ovat usein 24 minuuttia pitkiä 13-jaksoisia ja niihin mahtuu vain rajattu määrä puheen kautta tuotettua informaatiota. Valitettavan harva anime tuntuu huomioivan tämän, mihin syy saattaa löytyä pätevien screenwriterien puutteesta. Animealalle sanasepäksi pääsee jo yksinään olemalla ohjaajan vaimo, kuten Gundam Seed + Destiny todistivat.

Hahmon tunteita voi kuvata hahmoanimaation ohella myös leikkausten, kameraliikkeen, kuvakulmien ja ääniefektien avulla.

Tämä yleinen inkompetenttius ei tarkoita, etteikö kannattaisi edes yrittää löytää hyviä käsikirjoittajia. Animealalla on muutama Mari Okadan (nyk. myös ohjaaja), Yoji Enokidon tai Gen Urobuchin kaltainen puhtaan etevä käsikirjoittaja. Osaavien kynäilijöiden uupuessa Oshii, Satoshi Kon, Hayao Miyazaki, Hideaki Anno, Katsuhiro Otomo ja moni muu ohjaajalegenda on itse toimittanut käsikirjoitukset teoksiinsa joko tyhjästä tai muokannut alkuperäistä sopimaan tarkoitusperiinsä. Länsimaissa on vuosikaudet ihmetelty, miksei animeala pidä kiinni edes näistä muutamasta kykenevästä dramaturgista, vaan esimerkiksi Uroburgerkin päästettiin ties minkä ala-asteen nukketeatterikerhon ohjaavaksi opettajaksi.

3.1 Animesovituksen on tarkoitus olla mainos!

Kömpelösti kyhättyä juonitiivistelmää tai hahmonkehityksen puutetta animessa ei voida perustella sillä, että animen on tarkoitus olla "vain" mainos alkuperäisteokselle. Tämän väitteen yhteydessä kuulee helposti lisäkommentin: "ei se anime vain ehdi 13 jaksossa käsitellä kaikkea mikä alkuperäisteoksessa on". Kysymys kuuluukin, miksi tarvitsee edes yrittää kertoa koko tarina, jos tiedetään jo valmiiksi, ettei sellaiseen ole aikaa? Kuulostaisi melkoisen simppeliltä tyhmyystestiltä jopa animen tuotantokomitealle. Kun Akatsuki no Yona ei pituutensa vuoksi ehtinyt esitellä kaikkia kuutta poikaa 24 jaksossa, jätettiin mukava Zeno esiteltäväksi sitten mangan puolella.

Mainoksena olemisen pitäisi olla vain suurempi kannustin luoda mahdollisimman moitteeton vaikutelma alkuperäisteoksesta. Tylsä ja köykäisesti eri mediaformaattiin sovitettu teos myy useimmiten heikommin kuin ensiluokkaisesti tehty sovitus. Etenkin pelifirman rahoittaman animemainoksen on tarkoitus juuri laajentaa pelaajakuntaansa tavoittamalla uusia pelaajia animeyleisöstä. Ja animeyleisölle, yllättävää kyllä, kannattaa promota asioita animemaisella tavalla. Pelimäinen juonikaari välittyy kehnosti epäinteraktiivisempaan mediaan, kuten Persona-animet todistavat kerta toisensa jälkeen.

En haluaisi tuhlata kauheasti aikaa itsestäänselvyyksien selittelemiseen, mutta käymieni keskustelujen pohjalta on tuskallisen selvää, etteivät kaikki tunnu allekirjoittavan ohjettani: "Jos teet 13-jaksoisen mainossarjan, niin yritä saada siitä mahdollisimman toimiva omissa aikarajoissaan." Senjou no Valkyria yritti sovittaa koko pelin 26-jaksoon ja onnistui siinä kiitettävän hyvin, vaikka monet pelisarjan fanit olivatkin tyytymättömiä muutoksiin. Valkyria Chroniclesin anime vain todisti, ettei tiivistelmä pelin juonesta ole onnistuessaankaan kovin hyvä idea. Erityisen valitettavaa oli, etteivät kaikki animen tekemät muutokset olleet ihan loppuun asti mietittyjä. Koko peliä, VN:ää tai 30-osaista kirjasarjaa ei ole mikään pakko edes yrittää mahduttaa sopimaan tv-animeen. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka anime ja minimalistisuus harvemmin elävät käsikädessä.

Tilaajan näkökulmasta mainoksen olisi hyödyllistä tehdä rahaa jo mahdollisesti sellaisenaan, mutta sen primäärifunktio on usuttaa kuluttaja kokeilemaan itse tuotetta. Mainos herättää kuluttajan kiinnostuksen tietää, miten asiat etenevät tai mitä kaikkea muuta tuotteesta voisi löytyä. Tuskin yksikään kustantamo tai pelifirma on erityisen iloinen, jos harvempi täysin franchiselle uusi katsoja jaksaa seurata edes animen 2. jaksoa (saatikka viimeistä), kun sarja hyppii juonellisesti melkoista vauhtia jo ensimmäisessä jaksossa. Sarjan kasuaaliystäviä harvemmin innostaa katsoa vain tiivistelmää jo kokemastaan teoksesta, ellei kyse ole jo Berserk-tason tuoteperheestä.

4. Erilaiset lähestymistavat animeen

Kaikesta huolimatta, en tue ideaa valmiin materiaalin roskiin heittämisestä ja tein-itse-ja-säästin -metodilla luodusta animesovituksesta. Ennemmin suosin visuaalista kekseliäisyyttä sovituksen lähestymistavassa ja kevyitä käsikirjoituksellisia muutoksia, joilla sarjasta saataisiin animen muottiin sopivampi. Teokset ovat syntyneet erilaiseen formaattiin ja joskus eri aikakauteen, tällöin radikaalikaan uudelleenremppaus ei haittaisi. Tuskin kovin moni oikeasti toivoi Osamatsu-sanin olevan samankaltainen kuin 60-luvun tai edes 80-luvun televisiosarjat olivat aikanaan. Entä kenen mielestä Yuasan ei olisi kannattanut ottaa taiteellisia vapauksia tehdessään Devilman Crybabyä? Osaavissa käsissä kaikki on daijoubu.

Hyvin natsanneita sovituksia olisivat esimerkiksi Ufotablen Unlimited Blade Works, Seirei no Moribito, FMA Brotherhood, Terra e... (2007) tai vaikkapa Uchuu Senkan Yamato 2199. Brotherhood on kuvankaunis ja korjailee pieniä juoniaukkoja mangasta, uusi Terra e... tekee juonesta selkeämmän sekä sulavamman ja Yamato 2199 on remake, joka parhaimmillaan ottaa jopa kantaa alkuperäisteoksen ongelmallisuuteen säilyttäen samat tarinan raamit. Sekä Yamato 2199 että Terra e... rakentavat alkuperäisteosten päälle menestyksensä, mutta selkeästi jälkiviisauden siivittämin omin ansioin. Onhan se hieman absurdia ajatella, että mikään teos olisi täydellinen ensimmäisellä yrityksellä ja jos on mahdollista uudelleen tulkita alkuperäisteosta, niin miksei niin tekisi.

4.1 Kun materiaali loppuu kesken: originaaliendingit ja shounenfillerit 

Tasaisin väliajoin anime käsikirjoituksellisesti ihan originaalia lähestymistapaa lähdeteoksiinsa. Useimmiten se johtuu ennemmin pakonsanelusta kuin taiteellisista ambitioista. Kaikista yleisin syy on lähdemateriaalin loppuminen kesken tuotannon. Näin kävi esimerkiksi Fullmetal Alchemist 2003:n, Soul Eaterin, Claymoren ja monen muun teoksen kanssa. Joskus lähdeteoksen originaali jatkaminen on kuitenkin FMA 2003:n tavoin etukäteen suunniteltua. Tällaisia vahvasti dramaturgiaansa seuraavia sovituksia ovat esimerkiksi GANTZ, Black Cat, Ao no Exorcistin loppu ja Bokurano.

Bokurano on tietysti klassinen esimerkki siitä, miten franchisen fanit suuttuvat juonimuutoksista ja vaativat apinan raivolla ohjaajan päätä pölkylle. Sarjan ohjannut Hiroyuki Morita ei pitänyt mangasta ja halusi uudelleen kirjoittaa sarjan loppupuoliskon, mikä johti mielenkiintoiseen ja mangan etukäteen tunteneelle ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. On yllättävää, kuinka monet teoksen fanit olisivat halunneet kädenlämpöisen mangakopion, jonka jälkeen voi sanoa "manga teki asiat paremmin, koska hahmonkehitykselle oli enemmän aikaa." Tämä olisi ymmärrettävämpi lähestymistapa, jos kyseessä olisi Monsterin kaltainen käsikirjoituksellisesti moniulotteinen mestariteos, jota ei parane sorkkia osaamattoman nakkisormilla.

Kässäri- ja tyylimuutokset jakavat aina fanien keskuudessa mielipiteitä. Eikä edes yleisesti rakastettu Planetes ole poikkeus. Mangan lukeneiden joukosta kuulee kovaa kritiikkiä animen vähemmän raskasta tunnelmaa ja fillereitä kohtaan. Animen kevyempi vire, maailmaarakentavat originaalijaksot ja erilainen tunnelma maistuivat kuitenkin minulle. Avaruusweeaboiden, kehitysmaaproblematiikan ja muiden filleriarkkien myötä esimerkiksi Tanaben ja Hachimakin suhde sai lisää aikaa lempeille ja hilpeämmille hetkille, mikä omalla tavallaan set-uppasi sarjan loppupuolen synkempiä tapahtumia. Nautin molemmista teoksista, mutten harmittele, kun animessa tarjottiin uutta ja hyvin käsikirjoitettua lisämateriaalia.

Toinen surullisen kuuluisaksi muodostunut tapa ratkaista lähdemateriaalin loppuminen on tappelushounenissa esiintyvät non-canonfillerit. Naruto, Bleach, One Piece, Fairy Tail, Detective Conan ja moni muu satoja jaksoja pitkä Jump-sovitus joutuu joko pitämään vuosien tauon tai turvautumaan fillereihin. Ideatasolla animesta löytyvä lisämateriaali kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutuksen puolesta nämä arkit ovat yleensä koko sarjan huonoimmat. Tähän ei varsinaisesti ole mitään pätemättömyyttä järkevämpää syytä. Filleriarkkien pitäisi olla animetiimille se kultainen hetki luoda jotain uutta ja omaa, mutta huono käsikirjoitus ja rajatut resurssit harvoin mahdollistavat tämän. (One Piece -leffoista on tosin tullut ihan hyviä viime vuosina). "Julkaisija ei antanut lupaa", ei ole tässäkään tapauksessa järkevä syy, koska edelleen kapitalistisessa Japanissa kaikki on neuvoteltavissa.

5. Hyvää Media Mixausta löytyy... pelianimeista

Miksi fillereiden kannattaisi olla canon-tarinoita hahmoista? Edellä mainitun ohella hyvä syy olisi, koska sovitus ottaisi näin kaiken potentiaalin irti Japanin viihdeteollisuutta hallitsevasta Media Mix-konseptista. Mangakalta pyydetään joko käsikirjoitusta tai lupaa originaaliin, jonka pohjalta kirjoitettu filleriarkki keskittyisi esimerkiksi suositun sivuhahmon menneisyyteen. Kiireisissä Jump-julkaisuissa ei kuitenkaan ehditä tyydyttävästi tutustua liian moneen hahmoon - esimerkiksi Hero Academian mangassa vielä puolet luokan jäsenistä ovat lähes kokonaan tuiki tuntemattomia. Toinen vaihtoehto olisi prequel-henkinen ratkaisu, missä originaalikäsikirjoitus voi perustua esimerkiksi mangakan muistiinpanoihin. Jos No Game No Life: Zero ei olisi perustunut ranobeen, se olisi ollut loistava tapa (myös ranobekalle) käyttää animea maailmanrakennuksessa koko franchiselle.

Tales of Vesperian anime-elokuva oli suoranaisen nerokas tapa käyttää media mixiä hyväksi. Elokuva taustoitti pelin tapahtumia animeoriginaali prequel-tarinallaan, minkä ansiosta siihen oli helppo päästä sisään sekä pelin pelanneille että muille. Vesperia-elokuvasta puhuttaessa ei tarvitse toistaa (ainakaan kovin painokkaasti) iänikuista "juoni käy paremmin järkeen, jos on pelannut alkuperäisteoksen" -väitettä. Tales of -pelisarjan tv-animet ovatkin muutenkin edustaneet pelianimeiden kärkipäätä. Tales of Zestirian anime on tarinaltaan koherentimpi kokonaisuus kuin mitä peli itsessään oli ja esimerkiksi Tales of the Abyss oli todella kelpo summaus tarinasta ilman valinnaisia sivuseikkailuita. On vaikea sanoa, onko kyse vain Namcon brandisuojelusta, mutta useamman peliyrityksen kannattaisi miettiä neuvojen kysymistä Tales-porukalta.

Muita tällä saralla tapahtuneita pelialan onnistumisia on nähty Square Enixin Final Fantasy -tuoteperheeltä. Pelinä keskeneräiseksi jäänyt Final Fantasy 15. yritti viisaasti käyttää Collectors Editionin mukana tullutta 4-jaksoista (joskin kehnoa) animesarjaa ja 1,5-tuntista prequel elokuvaa apuna pelin heikolle juonelle. Yritys kannatti, sillä elokuva itsessään oli kaiken kaikkiaan kelpo ja animesarja FFXV: Brotherhood huonoudestaan huolimatta tarjosi arvokasta ruutuaikaa koko komppanialle. Pelin tarinaa ne eivät onnistuneet pelastamaan, mutta auttoivat sitä pysymään pinnalla.

Hieman kuuluisampi esimerkki olisi sitten FF7 Advent Children -elokuva. Yhä tänä päivänäkin upean näköinen action elokuva toimii suhteellisen tarpeettomana jatko-osana pelille. Tarpeen puute ei kuitenkaan haittaa, kun elokuvassa näkyy todellinen tekemisen meininki ja pelin faneille se on tarjonnut mahdollisuuden nähdä lempihahmonsa hyvin piirrettyinä ja muutenkin unohtumattoman tunnelmallisen kokemuksen. Parempaa pelielokuvaa saa hakea. 

Vaikka siltä ei näytä, niin yritän välttää producereiden neuvottelutaidon puutteen liioittelemista, sillä monesti sovitusongelmat voivat olla lähtöisin ohjaajan ja muun tekijätiimin vision puutteesta. Lähes kaikki sarja- ja jakso-ohjaajat ovat koulutukseltaan animaattoreita tai tuotantojuoksijoita eivätkä mitään filmikoululaisia. Jos ei ole mitään visiota, jolle pyytää lupaa, niin sellaista ei myöskään saa.

6. Satanistit tuotantokomiteoissa, kuinka animen ongelmat on peritty elokuva-alalta ja miten jishuku tuhosi japanilaisen elokuvan ysärillä

Veteraaniscreenwriter Junichi Inoue sanoi 2014 Frankfurtin filmifestivaaleilla tuotantokomiteoiden ajavan japanilaisen elokuvan katastrofiin, koska useat eri komiteajäsenet esittivät liikaa vaatimuksia ja toiveita, minkä vuoksi mikään ei toimi kokonaisuutena. Myös animepiireissä tuotantokomiteoita on konventionaalisesti demonisoitu perustellessa animealan palkka- ja sovitusongelma, liika-animetuotantoa, Michael Jacksonin kuolemaa ja 2016 demokraattien heikkoa vaalitulosta. Eikä täysin syyttä.

Kirjailijat ovat Heian-kaudesta asti julistaneet, ettei elokuvista voi enää tehdä mielenkiintoisia, koska massimiehet haluavat pitää langat omissa käsissään. Elokuvista halutaan tehdä mahdollisimman laaja-alaiselle kohdeyleisölle suunnattuja ja siksi helposti ymmärrettäviä, minkä vuoksi ne eivät enää miellytä ketään. Juuri tämän takia ne Shion Sonon, Koreedan, Miiken ja muiden harvojen nyky-Japanin elokuva alan ihmisten neuvottelutaidot tulevat tarpeen. Pitää pystyä perustelemaan tarvetta vapauksille, jotta niitä voi saada. Samanlaiset keskustelut muutoksista alkuperäisteokseen sovittaessa vaivaavat myös animealaa.

Inoue painottaa, ettei ongelmaa ollut aiemmin elokuva-alalla olemassakaan. Hän muistaa, miten ohjaajat ennen vanhaan pystyivät taistelemaan oikeuksista alkuperäisteoksen muutoksia kohtaan. Kuplatalouden romahtamisen jälkeen elokuva-alalla (kuten animessakin) rahoitusta ei ollut enää helposti saatavissa, minkä vuoksi rahoittajia piti alkaa kuunnella entistä tarkemmin. Toinen ongelma ilmeni rahoittajien yksipuolistumisessa. Ysäriltä alkaen yhä harvempi rahoittaja hallitsi melkein koko elokuvateollisuutta, mikä johti vahvempien henkilökohtaisien siteiden luomiseen niin kutsutuissa 'hyvä veli -kerhoissa'. Inouen mielestä nykyisin ongelmana on pyrkimys tulla toimeen kaikkien kanssa ja huomioida kaikkien mielipide eikä vain ammattilaisten, vaikka se tarkoittaisi teoksen laadun heikkenemistä.

Rahoitus on tiukassa, joten massimiesten valta neuvotteluissa on entisaikoja suurempaa, minkä vuoksi tekijät pelkäävät jo hankittujen suhteiden menettämistä, joten kaikista tyhmimmissäkin ideoissa annetaan tuotantokomiteoille periksi.

Käytännössä animealaa siis vaikeuttaa tämä sama ongelma kuin japanilaista elokuvaakin. Jishuku eli itsehillintä, enää ei haluta yrittää astua kenenkään varpaille, vaan kaikki vähänkin uskallusta vaativat yritykset pyritään välittömästi tukahduttamaan. Ohjaajat ja tuottajat eivät enää uskalla taistella tuotantokomiteoita, mangakoita tai muita potentiaalisia ideoiden vastustajia vastaan. He vain hiljaisesti hyväksyvät idean tuottaa se pelianime, sillä samalla vanhalla kaavalla, mikä ei varmasti myy yhtään paremmin kuin edellinenkään fiasko. On onni, että edes visuaalisesti rohkeita sovituksia tehdään yhä tänä päivänä, mutta nekin vaativat osaavan tiimin taakseen. 

7. Asiat eivät ole niin pahasti, koska onhan animessa äänet ja joskus oma visuaalinen tyylinsä.

On tarpeeksi paha, ettei animeala saa hankittua pätevimpiä ihmisiä jo yksin työolo- ja palkkasyistä, mutta vielä kauheampaa on, jos tekijöiden kädet sidotaan esituotantovaiheessa. Jos Japani ei käännä suuntaansa viihdeteollisuuden neuvottelupöydissä, niin keskinkertaisuus tulee vain kasvamaan entisestään. Nykyisinkin animea tuotetaan liikaa ja alati nousevalla volyymilla. Mitä enemmän animea tuotetaan sitä ohuemmin ne harvat osaajat jakautuvat teoksia kohden. 

En voi suositella kuluttamaan keskinkertaisesti tehtyä kädenlämpöistä kopiotuotantoa, mutta onneksi kaikki animet eivät ole sellaisia. (Aivan kamala pahanmielen teos) Happy Sugar Lifen animeversio onnistui luomaan vaikka mitä uutta jo pelkästään visuaalisella ilmeellään. Juuri tällainen visuaalinen luovuus tai äänimaailman erinomaisuus voivat lopulta tehdä teoksesta tarpeeksi erilaisen katsomiskokemuksen, vaikka tämä olisi vain käsikirjoitustiivistelmä alkuperäisteoksesta. Harva väittää Yoshihiro Togashin mangan olevan se ainoa oikea tapa nauttia Hunter x Hunterista, kun teoksesta on tehty kaksi erinomaista animesovitusta, joista kumpikaan ei ole täynnä kiireessä hutaistuja raapustuksia.

Välillä se mangakin on upean näköinen ja animet derppaavat, mutta HxH ei ollut mikään aikakautemme kaunein manga.

On myönnettävä, etteivät kaikki teokset myöskään taivu animemuotoon hirveän hyvin. En välttämättä haluaisikaan nähdä mitään Silent Hill 2- tai Metal Gear Solid 2- animea, mutta tällaisten sovitusten huonoudessa on eri tasoja. Samasta sarjasta oleva sovitus voi esimerkiksi olla tapahtumia mielivaltaisesti skippaileva full-3DCG -versio upean kauniista vuoden 1989 mangasta, mutta se voisi myös olla mangan parhaan osan sovittava paperille piirretty mestariteos Pappa Kobayashin taustoilla. Visuaalisesti lahjakas sovitus on todennäköisesti parempi sarjana kuin yksiulotteisen tökerö kopio. Anime on yleensä hieman huonompi kuin tekijöidensä summa, mutta paremmalla esituotantovaiheen neuvotteluilla, aikataulutuksella ja rahoituksen uudistuksilla se voisi olla aiempaa parempaa.