Mamoru Oshii ja Tenshi no Tamago

Mamoru Oshiin ohjaama Tenshi no Tamago on OVA teos vuodelta 1985. Ennen Tenshi no Tamagoa Oshii oli juuri ohjannut Urusei Yatsura-elokuva Beautiful Dreamerin, jossa hän käsitteli Tenshi no Tamagoon verraten varsin kevyellä ja humoristisella tavalla todellisuuden ja unen välistä vuoropuhelua. Ennen blogauksen lukemista kannattaa katsoa Tenshi no Tamago ja jos on mielenkiintoa myös Andrei Tarkovskin klassikkoelokuva Solaris, joka on toiminut suurena innoittajana Oshiille.

1980-luku merkitsi Japanissa kuplatalouden huippukautta, markkinat olivat täynnä rahaa ja rahaa sijoitettiin suhteellisen varomattomastikin kukoistuskauttaan elävään OVA-tuotantoon. Tenshi no Tamago oli vain yksi rahoituksen saannut OVA-tuotos muiden joukossa ja niin uskomattomalta kuin se elokuvan nähneiden korviin kuulostaakin niin, sen oletettiin tuottavan rahaa. Oshiin kanssa eri projekteissa työskennellyt animaattori-ohjaaja Moriyama Yuuji kuvaa Tenshi no Tamagon syntyaikaa kautena, jolloin järjetön hauskuus oli syrjäytymässä muodista animessa ja vakavammat teemat nousemassa pinnalle. Oli niin tai näin Tenshi no Tamagon syntyhistoriaan liittyy monia mutkia ja kommelluksia, kuten potenttiaalinen Lupin elokuvan tekeminen, Oshiin elämän henkilökohtaiset kriisit ja niin edespäin, mutta lopulta syntynyt elokuva oli nykyinen OVA. Sitä tekemään Oshii sai mukaansa Final Fantasyistakin tunnetun taiteilija Amano Yoshitakan ja nuoren vasta 53-vuotiaan taideohjaaja Kobayashi Shichiron.

Kuinka taide-elokuvalla yritettiin pistää rahoiksi

Solaris (1972)

Tenshi no Tamagoa lähestyessä menee metsään, jos valmistaa kehonsa vauhdikkaaseen cyberpunk-scifi seikkailuelokuvaan tai edes anime-elokuvaan yleisestikkään. 70 minuuttisessa taidepläjäyksessä on alle 5 minuuttia hahmojen puhetta ja näistä harvoista vuorosanoista moni kysyykin: "kuka olet?". Ihmisyyttä, eksistentialismia ja ohjaajan mielenmaisemaa käsittelevä mestariteos vaatii katsojaltaan paljon, eikä se ole syntynyt viihdekatsojan janon sammuttamiseksi. Andrei Tarkovskin ohjaama Solaris (1972) on toiminut paitsi tämän elokuvan innoittajana niin myös yleisesti inspiraationa Oshiin myöhemmälle tuotannolle. Tenshi no Tamagossa juonella itsellään on vain vähän merkitystä ja tarina on vielä Solaristakin vahvemmin tulkinnanvaraista.

Symbolismilla, allegorioilla ja intertekstuaalisuudella ei aina ole merkitystä katsomiskokemuksen kannalta, mutta tässä teoksessa, jonka koko idea on sanoman tulkitsemisessa, niiden merkitys on lähellä korvaamatonta. Pyrin parhaani mukaan valaisemaan tätä voimakkaasti tulkinnallista taideteosta omasta näkökulmastani. On kuitenkin ilmiselvää, että näin monitulkinnallista ja vahvasti visuaalisiin viesteihin perustuvaa teosta ei voi yksinkertaistaa yhteen tulkintaan (joten kerro oma mielipiteesi kommenteissa). Ilmiselvänä disclaimerina siis: kyse on vain omasta tulkinnastani  teokseen, johon ohjaaja itse sanoi haastattelussa, ettei enää täysin osaa selittää sen merkitystä ja Yoshitaka Amano kuvasi elokuvaa erittäin henkilökohtaiseksi.

Tenshi no Tamago on oiva tarkastelutyökalu Mamoru Oshii nimisen miehen persoonaan kyseisenä aikana. Miehellä oli täysi vapaus tuottaa mitä halusi, riittävät työkalut ja kokemus toteuttaa tämä kaikki, eivätkä tuottajatkaan olleet vaatimassa iänikuisia taistelukohtauksia ja toimintaa. Mies sai tehdä puhdasta taidetta ilman naruja, jotka sitoisivat hänet. Ehkä tästä syystä elokuva tuntuukin kokoajan niin viestivältä. Tenshi no Tamagoa katsoessa aistii, että elokuva yrittää puhutella katsojaansa ja kertoa sanomaansa, minkä vuoksi siihen keskittyy pimeässä huoneessaan niin tarkkaan, että unohtaa melkein hengittää.

Tenshi no Tamago merkitsee myös mielenkiintoista käännekohtaa Mamoru Oshiin ohjaaja-uralle, sillä elokuvan taloudellinen floppaaminen ajoi hänet köyhyyteen ja oli ajaa miehen kokonaan ulos animaatioteollisuudesta. Elokuvan huono myyntitulos on selkeästi jäännyt vaivaamaan Oshiita ja hän on myöhemmin suostunut laittamaan action-kohtauksia elokuviinsa, kuten tuottajat ja yleisö ovat aina hallunneet. "Elokuva, joka tekee vain filmin tekijän tai pienen ryhmän iloiseksi on onneton/surullinen elokuva. Olen valitettavasti ohjannut muutaman sellaisen elokuvan ja kadun sitä syvästi." Tämä selittänee Sky Crawlersin adaptointivalinnan, elokuva johon sai actionia, mutta joka mahdollisti filosofisen ja mietiskelevän sisällön pohtimisen. Valitettavasti tätäkään teosta ei otettu varauksetta vastaan, mutta siitä voi puhua joku toinen kerta. 

Toisaalta Oshiin elämäntilanne elokuvan tekohetkellä ei ollut ideaali. Hän oli juuri oikeassa elämässään menettänyt uskonsa uskontoihin, hän eleli suhteellisen köyhissä olosuhteissa (lue: työskenteli animealalla), mikä vain paheni Tenshi no Tamagon floppauksen jälkeen. Eräässä haastattelussa Oshii sanoo, ettei voinnut edes maksaa seuraavan kuun vuokraa, mutta vaikeimmissa elämäntilanteissa taiteilija saattaa saada parhaat ideansa. Rahan tarpeessa oleva Oshii saikin muutamia vuosia Tenshi no Tamagon jälkeen Patlaborin hoidettavakseen. Kuitenkin ennen tämän animehistorian jättiläisen valmistumista, köyhä ja suurelle yleisölle vielä tuntematon, Oshii teki Tenshi no Tamagon, joka on unohdettu mestariteos.

Lyhyt juonikuvaus
Elokuvassa ei ole varsinaista juonta juuri lainkaan. 70 minuuttinen pätkä keskittyy seuraamaan nuoren viattoman tytön matkaa yhden yön aikana. Tyttö pyrkii yksin suojelemaan löytämäänsä linnun munaa kuolleen ja värittömän post-apokalyptisen maailman yössä, kunnes tämän seuraan liittyy nuori identiteettiongelmasta kärsivä mies. Tyttö matkaa miehen kanssa ympäri maailmaa, näkee miten harmaat kalastajamiehet taistelevat varjoja vastaan ja lopulta matkaa miehen kanssa fossiileja sisältävään torniin, jossa hän kertoo miehelle, mitä munan sisällä todella on. Mies ja tyttö käyvät läpi muutaman keskustelun uskosta ja skeptismistä. Lopulta mies rikkoo tytön hallussa pitämän munan nähdäkseen onko munan sisällä todella Nooan arkin "legendaarinen lintu". Sitä kummoisempaa juonta Tenshi no Tamagosta on vaikea löytää, mutta tarina ja sen sanoma ovat kuitenkin tätä rikkaampia. Tarina itsessään kertoo jostain aivan muusta kuin linnun munasta ja vähäsanaisesta tytöstä.

Pappa Kobayashi ja Yoshitaka Amano tekivät hyvää duunia. Rakennelmien muodoissa näkyy esimallia siitä pappa Kobayashista, jonka taustasuunnittelua saa Revolutionary Girl Utenassa ihailla

Usko elokuvan keskiössä
Elokuvan johtava teema on uskonnon luonteen käsittelyssä ja siinä miten ihmiset kokevat uskonnon. Yksi harvoista kokonaisista dialogeista elokuvassa keskittyy parivaljakon puheeseen Nooan arkistaan lähettämästä linnusta. Mies kertoo etsineensä todistetta linnusta, josta hänellä on vain etäinen muistikuva, ja ettei usko enää edes sen koskaan olleen olemassa. Pitkän etsimisen takia usko muuhunkin kuin vain lintuun on kadonnut, ehkä he eivät itsekkään ole oikeasti olemassa, vaan he ovat vain jonkun kauan sitten kuolleen ihmisen muistoa. Uskonto toi miehelle lohtua ja turvaa näitä ontologian peruskysymyksiä kohtaan, sillä se tarjosi edes jotain todentuntuisia todisteita maailman todellisuudelle. Lintu ja sen löytyminen olisivat miehelle merkki uskon todellisuudesta - todellisuuden selville saamiseksi miehen on rikottava muna nähdäkseen onko lintu tai enkeli todella munan sisällä.

Elokuvassa käännekohta on, kun sotilas päättää rikkoa tytön munan ristinmuotoisella aseellaan. Ennen tätä hän istuu 2 minuuttia paikoillaan valvomassa nuoren tytön unta katsoen nuotiota. Tänä aikana kamera vain tuijottaa panoraamakuvana huonetta, jossa sotilas on uppoutunut mietteisiinsä. Vain nuotion tuli lieputtaa kokoajan vaimeammin ja vaimeammin. Tuskallisen pitkältä tuntuvan kohtauksen lopussa tuli viimein sammuu ja sotilas tekee tuskaisen päätöksensä särkeä munan. Kohtaus on tarkoituksella vedetty tuskallisen pitkäksi painottaakseen päätöksen vakavuutta ja kohtauksen painoarvoa. Mies ei voi vain uskoa tytön sanaa siitä, että elävä lintu on munan sisällä, hänen on nähtävä todiste itse, jotta voi todella uskoa tähän. Juuri nämä lumoavat lähes äänettömät hetket ovat ne, jotka elokuvassa itseeni vetoavat niin pitkään. Elokuva antaa katsojalleen aikaa miettiä ja pohtia maailmaa ja sen viestejä, tällä kertaa samalla kun hahmo miettii itsekin näitä samoja kysymyksiä. Munan särjettyään paljastuu, ettei sen sisällä ole mitään ja usko lintuun osoittautui vääräksi.

Huolimatta pettymyksestään mies palaa takaisin alussa nähdylle rannalle katsomaan auringon nousua ja jättimäistä kolossia. Hän jaa kaipaavan näköisesti katsomaan rukoilevien patsaiden korostamaa kolossia, jossa nyt on myös munaa suojelleen tytön patsas mukana. Näyttää siltä, että hän haluaisi muiden uskovaisten mukaan rakennelman kyytiin, mutta ei kykene siihen, koska hänen uskonsa ei riittänyt. Huolimatta siitä, että nihilismiin vaipunut mies tietää totuuden, hän ei pysty täysin irtautumaan halustaan uskoa johonkin itseään suurempaan, vaikka hänen tiedonjanoinen luonteensa on jo järjellä osoittanut tuon uskon vääräksi. Muna, kuten oma uskokin voi olla äärimmäisen hauras ja jos etsii liikaa todisteita voi huomata, että se on sisältä tyhjä ja usko voi osoittautua vääräksi.

Tytön mielessä ei ollut käynnytkään, että munan sisältö olisi tyhjä. Hän, kuten hänen edeltäjänsäkkin ovat keränneet lukemattomien vuosien ajan vesikippoja pitkin fossiilitornin portaita rituaalina, joka osoittautuisi täysin tyhjänpäiväiseksi, jos hänen uskonsa osoittautuisi vääräksi. Tuhannet vesikulhot ympäri tornia symboloivatkin tuhansia turhaan kulutettuja tunteja, jotka ihmiset ovat käyttäneet merkityksettömien uskonnollisten rituaalien toistamiseen. Nämä pienet teot ja viestit, joiden läpi voit tehdät omaa tulkintaasi ovat juuri niitä, minkä vuoksi Oshiin elokuvia katsoessa aika ei käy koskaan tylsäksi. Oshii keskittää kuvakulmansa sinne, missä haluaa sen tulevan huomioiduksi, vaikka ensisilmäyksellä voisi luulla, että läpikäydään vain taustakuvia tapahtumapaikkojen tutustuttamiseksi. Harvoin yksikään kuva on sattumanvaraisesti sijoitettu, vaan sen sisältö kantaa oman merkityksensä.


Elokuvassa ainoat hahmot tytön ja nuoren miehen lisäksi ovat harmaat kalastusharppuunoihin varustautuneet miehet, jotka heräävät vasta kaupungin kellon herätettyä heidät. Kasvottomat kalastajat jahtaavat varjokaloja, joihin ei voi koskea, ja tyttö sanookin, että miehet jahtaavat ikuisuuksia kaloja, vaikka niitä ei ole olemassakaan. Kalastajat heijastavat toisenlaista uskoa elokuvassa, sokeaa uskoa ja uskonnon fatalistista puolta. Miehet käyttävät koko elämänsä ja aikansa etsien asioita, joita ei todella ole olemassa. He jahtaavat kaloja uskoen, että jonain päivänä saavat ne kiinni, vaikka harppuunat eivät pysty niitä edes koskettamaan. Kalastajat eivät edes liiku tulvan tullessa, vaan pysyvät paikoillaan hitaasti upoten veden alle hyväksyen kohtalonsa, sillä he eivät voi jättää kaupunkia ja sen kaloja.

On hieman yksioikoista ylikorostaa kristillistä aspektia elokuvan analyysissa, mutta tahtomattaankin asia on esillä. Kalan valinta jumalhahmoksi kaupungin kirkoissa, nuoren miehen haavoja käsissä sekä tämän ristinmuotoinen ase. Oshiin kanssa työskennellyt animaattori Jan Scott-Frazier kertoo keskustelleensa Oshiin kanssa ja että Oshii tuntee kristillisen opin paremmin kuin useimmat hänen tuntemansa kristityt. Kristillisessä perinteessä kala on liitetty kristinuskoon ja viesti, minkä varjokalat lähettävät, voisi olla, että kristinuskossa ei ole mitään todellista. Kalat eivät ole todellisia, mutta niitä jahtaavat ihmiset tekevät niistä ainakin itselleen enemmän kuin vain mielikuvitusta. Kalastajat kuluttavat elämänsä jahdaten varjoja, nuori mies kuluttaa elämänsä jahdaten muistojensa perukoilla olevaa totuutta legendaarisesta linnusta ja tyttö kuluttaa elämänsä hoitaen munaa, joka on sisältä ontto.

 No mikäs tässä taidepaskassa on sitten niin hyvää?
Yksinkertaisesti elokuvan runollisuus. Elokuva on kuin testi siitä, kuinka paljon värit, valot, kuvakompositio ja ihmisten liike voivat viestiä sanomaa. Tietysti sadat elokuvat ovat tehneet samaa tätä ennenkin, mutta se ei vähennä tämän arvoa. Elokuvan kiehtova maailma tempaa mukaansa, jos sille antaa ajatuksensa ja aikansa. Keskittymällä elokuvaan huomaa, kuinka paljon se puhuu katsojalleen hahmoistaan, tekijästään ja molemmista maailmoista.

Voit nähdä kuinka päähenkilö tyttö on omien raamiensa sisällä, mutta luulee olevansa vapaa, koska ei omasta peilikuvastaan näe rajoja, jotka itselleen asettaa. Loppukohtauksen hitaassa Solarismaisessa ulos-zoomauksessa näemme kuitenkin, että koko maailma tapahtuukin alkukuvissa näytetyn jättimäisen ylösalaisin kääntyneen arkin sammalen päällä. Jos emme etsi vastauksia pidemmältä kuin oman mukavuuspiirimme sisältä, emme edes huomaa, että elämme pienen arkin sisällä, tietämättä siitä kuinka suuri ja mahtava maailma sen ulkopuolella odottaa. Tieto totuudesta ei välttämättä tee sinua onnelliseksi, kuten ei elokuvan nuorta miestäkään, mutta joskus totuuden kanssa eläminen on ainoa vaihtoehto.

Eräs elokuvan todellisista rikkauksista on kuitenkin sen monilukuisuus. Uskonnollinen näkökulma ei ole suinkaan Tenshi no Tamagon ainoa lukutapa. Elokuva herättääkin enemmän kysymyksiä, kuin mihin se vastaa. Ensimmäisen ja toisen katselukerran välinen ero oli yhtä suuri kuin kahden täysin eri teoksen näkeminen. Elokuvan mytologinen maailma on klassista Oshiita ja ilmenee täällä ensimmäistä kertaa voimakkaasti miehen tuotannossa. Kontrasti elollisen ja elottoman, ihmisen ja maailman sekä tiedon ja tunteen välillä on tuotu esiin paitsi värein myös rytmin ja tunnelman kautta. Elokuva saattaakin kysyä, onko harhoihin perustuva usko katumusta ja kärsimystä parempi, jos se tekee sinut onnelliseksi? Maailma on harmaa, mutta silti sen sisältä voi löytää väriä. Löysit sen uskonnon, tiedonhaun tai minkä vaan kautta, tärkeää on, että löydät valon, jonka kautta erottaa nämä värit, etkä jää toivottomaan pimeyteen.

On varsin vaikea pukea sanoiksi, miksi Tenshi no Tamago tuntuu niin erityiseltä. Se on kuin yrittäisi selittää wabisabin käsitettä, voit kuvata yksittäisiä esimerkkejä siitä miten havaita sitä, mutta lopulta kyse on estetiikasta ja sen joko näkee ja voi kokea tai sitten ei. Vaikka kaikki muu menisi yli hilseen, tai vaikuttaisi tekotaiteelliselta ja turhanpäiväiseltä taidehössötykseltä, niin ainakin Tenshi no Tamago tarjoaa visuaalisesti kauniin taustataideteoksen ja merkittävän käännekohdan vaikutusvaltaisen Mamoru Oshiin työuralla. Tässä muutama edelläkin nähty taidekuva teoksesta http://animebackgroundart.tumblr.com/post/154346011161/anime-tenshi-no-tamago-1985-directed-by-mamoru